Vaikka Lontoossa naytti viela silta, etta koneessa olisi vain suomalaisia (on se ihme, miten ne aina erottuu joukosta), niin perilla oli kylla passintarkastukseen melkoinen jono. Pohjoismaalaisten luukulla ei ollut kuin tullivirkailija, joka tuskin passiani vilkaisi. Suomessa oltiin. Seuraavana etappina olisi Helsingin rautatieasema, jonne pitaisi selvita suht helposti, olihan tuota paikallistuntemustakin. Samalla katselin ymparilleni hiukan eri silmin, olihan aikaa mennyt jo tovi, kun viimeksi olin taalla pain pyorinyt. Lieko amerikkalainen ymparisto ja kulttuuri jattanyt jalkensa, mutta tuntui silta, etta katselin koko touhua ainakin puoliksi vierasmaalaisen silmin. Ja taytyy myontaa, etta valilla pisti huvittamaan. Bussikuski hoputteli vanhahkoja tateja, jotka sitten useiden laukkujensa kanssa juosta tupsuttivat kohti bussia, joka siis saattaisi lahtea nenan edesta. Mummot pikaisesti sisaan, ja ah niin palveluhaluinen paikalliskuski heitti rotiskon liikkeelle. Hesassa oltiin.
Matkalaukut osoittivat sisaltavansa muutakin kuin ilmaa, silla rautatieasemalla en meinannut saada laukkuja muutamaa sataa metria bussilta lippuluukulle. Hikisen urakan jalkeen lompakosta loytyi viela riittavasti 'vahvaa' valuuttaa, jotta junalippu irtosi (ilman opiskelija-alennusta, tietty). Dollareita oli jaljella viisi. Junan lahtoon oli aikaa muutama tunti, mutta naiden laukkujen kanssa ei juuri houkutellut liikkua. Sita paitsi tavarasailytys on tajuttoman tyyrista erityisesti Hesan asemalla. Asemalla laukkujen paalla istuessani oli aikaa tarkkailla paikallista vaestoa. Kovin tuntui oudolta pukeutumistyyli, olihan ulkona sentaan viela lamminta. Silti t-paita tai shortsit eivat kuuluneet kenenkaan varustukseen, vaikka itse en ollut muuta pitanytkaan kolmeen kuukauteen. Kumman ilmeettomia ja harmaita nayttivat matkustajat olevan; varmaan se on toi matkustaminen, joka niita rassaa. Ei kai kukaan muuten koko aikaa noin morkilta nayta?
Viimein se juna tuli, ja sain tavarat hilattua sisaan. Myos ymparilla kuuluva suomenkieli alkoi pikkuhiljaa kuulostaa tutummalta. Koko ajan piti kuitenkin varoa molayttamasta mitaan 'vaaralla' kielella, "Thanks" meinasi tulla useampaankin kertaan ihan vaistomaisesti. Kankealta tuntui eka kotimainen. Uupumista vastaan taistellen matka eteni kohti Pieksamakea, jonne lopulta saavuttiin iltakymmenelta. Nopea laskutoimitus paljasti, etta olin ollut hereilla kaksi paivaa, miinus aikaero, eli 7 tuntia. Perilla olisi jonkun syyta olla autolla vastassa. Tosin en ollut juurikaan kotivakea tulostani varoitellut, kun en tiennyt itsekaan. Vaan ei ollut autoa, ei. Taksi sentaan loytyi, joten kotiin selvisin ihan samana paivana. Edessa oli vanhoihin tapoihin totuttelu.
Nopean illallisen jalkeen hiukan laukkuja loysailin ja otin tosi rennosti seuraavaan aamupaivaan asti. Sitten alkoi stressaava vajaan viikon urakka, eli tavaroiden purkaminen ja uudelleen pakkaaminen viikonloppuna tapahtuvaa muuttoa varten. Kamppa oli Lappeenrannasta jarjestynyt, vielapa vanhan kampan vieresta, ja koulukin oli kuuleman mukaan paikallaan. Viikonlopun edestakaiset ajot eivat juurikaan rassanneet, edes aikaerojen ja pitkien lentojen jalkeen, mutta se manuaalivaihteiston kaytto oli lievasti sanottuna outoa. Eivatka muutkaan hallintalaitteet toimineet sahkolla, vaan niita piti ihan itse kayttaa!
Tavarat sain uuteen kamppaan, ja vanha opiskelurytmi palasi mieleen. Koulukin oli viela melkein entisensa, mita nyt uusia rakennuksia oli nousemassa vahan joka puolelle. Myos koko joukko vanhoja partoja oli kadonnut, mutta oli siella sentaan pari tuttuakin viela. Kaikkien tuttujen ja sukulaisten morjestaminen tuli valtettya nopealla Lappeenrantaan siirtymisella, tosin nain ruuhka ainoastaan tasaantui pitemmalle aikavalille. Itse asiassa viela lokakuun lopullakin loytyi tuttuja, jotka tuskin tiesivat paluustani.
Arto Selonen