Matkaa jatkettiin jalleen pitkalle yohon kohti Denveria, joka oli seuraava pysahdyspaikka. Muutaman tunnin autossa vietetyn uinumisen jalkeen oltiin jo taas menossa, ja Kalliovuoret reunustivat menoamme koko ajan. Hiukan ennen Denveria ajettiin myos lapi Eisenhowerin tunnelista, joka kuuluu lajinsa huikeisiin saavutuksiin. Kaupungissa nautittiin maittava aamupala, ja sitten mentiin autoliittoon noutamaan lisaa karttoja ja muuta infoa. Matkan loppuosa ei ollut oikein selvilla, joten karttoja oli syyta varata hiukan laajemmaltakin alueelta. Ystavallisen ja tehokkaan palvelun (kuten aina) siivittamina siirryttiin sitten paikalliseen elaintarhaan, josta loytyikin monenlaista nahtavaa. Denver Zoo oli varsin tyypillinen elaintarha, jossa olisi taas paiva vierahtanyt, mutta ajan kanssa kilpailtaessa ei voi pitkaan 'lepailla' yhdessa paikassa. Lahes tuntiaikataulun mukaan liikuttiin, ja niin oltiin tien paalla hyvissa ajoin iltapaivalla.
Matkaoppaita ja karttoja tutkimalla selvisi, etta Kansas Citysta loytyisi pari huvipuistoa, joista vesipuisto Oceans of Fun voisi olla mukava virkistysalue. Muuten ei keskilannesta sitten mitaan tuntunutkaan loytyvan. Jopa maisemat olivat puuduttavan yksitoikkoisia. Matka taittui melkein viivasuoraa tieta lapi Kansasin, mutta Liisasta ei nakynyt vilaustakaan, lieko viela Ihmemaassa. Hiukan ennen Topekaa oli jalleen aika pysahtya lepailemaan, jotta seuraavana paivana jaksaisi pitaa hauskaa koko rahalla. Paikallinen kaytantohan on, etta huvipuistoon maksetaan kertamaksu (n. $20), ja sitten kaikki laitteet ovat ilmaisia.
Aamu koitti viilean pilvisena, ja muutenkin ilma naytti epavakaalta. Niinpa siirryimme vesileikkien sijaan Worlds of Fun -huvipuistoon, josta loytyi normaalit huvit. Juha ja Christina tunkivat itsensa vaen vangalla jokaiseen laitteeseen, joka vain tuntui jotain tekevan. Itsesuojeluvaistoni sanoi kuitenkin, etta on parempi olla menematta mihinkaan harveliin, joka pyorii. Vesivuoristorataa kuitenkin kokeiltiin, eika siina sentaan koko vaatekerta kastunut. Myos varsinaisia vuoristoratoja puistosta loytyi neljakin, joten niita oli pakko menna testaamaan. Suurin, puinen rata antoi sellaista kyytia, etta sita oli pakko kokeilla toisenkin kerran. Jalkeen pain selvisi, etta kyseessa on alan harrastajien maailman ykkoseksi rankkamaa laite, mutta arvio oli jo vuoden vanha, joten parempiakin varmaan loytyy. Maksiminopeus oli kuitenkin yli 50mph ja suurin keskipakoisvoima +2.8G, eli melkoisen ramakkaa menoa. Myos himpun verran negatiivista kiihtyvyytta loytyi, ja turvavyot tulivat tarpeeseen. Ykkosvuoristoradan jalkeen ei uusi hi-tech -laite juurikaan savayttanyt, vaikka silmukoita tuntui riittavan vahan joka suuntaan. Kyyti menikin Juhan kanssa jutellessa ja maisemia ihaillessa. Suureksi huipennukseksi mentiin viela kunnon vesilaitteeseen, jossa sitten kaikki kasteltiin yhta lapimariksi. Kuin kaskysta meni myos aurinko pilveen ja tuuli yltyi. Vilusta varisten hiippailtiin autolle, jossa ohikulkijoiden ihmetellessa suoritettiin jooga ja vaatteenvaihto yhdistetysti. Sen jalkeen oli aika jatkaa matkaa.
Suunnitelmissa oli, etta jatkettaisiin St. Louisiin, jossa voisimme ihailla kuuluisaa suomalaista arkkitehtuuria riemukaaren muodossa, mutta lahempi tarkastelu muutti kuvioita. Riemukaari olisi ollut ainoa nakemisen arvoinen asia, joten emme katsoneet aiheelliseksi kiertaa useita satoja maileja vain yhden betonikaaren vuoksi, vaan suunnistimme kohti pohjoista. Pikainen laskenta paljasti, etta USA:n itsenaisyyspaivaksi voitaisiin yrittaa joko Chicagoon tai Minneapolisiin. Valinta kohdistui Minneapolisiin, olihan se myos osavaltion paakaupunki. Ja Chicagon hulinoista ei ollut oikein perstuntumaa. Sita paitsi Minneapolisista olisi lyhyempi matka kotiin, ja johan sita oli kertynyt vaikka minkalaisia kokemuksia - matkailu saisi riittaa talta eraa. Kansas Citysta, joka ironisesti on Missourin puolella, jatkettiin siis suoraan kohti pohjoista ja Des Moinesia. Sinne selvittiin viela saman paivan iltana eli torstaina. Hotellihuone loytyi kivuttomasti ja illallistakin ehdittiin nauttimaan huippumaukkaassa ravintolassa.
Perjantaiaamuna poikettiin viela yhdessa autoliiton toimistossa paikkaamassa karttakokoelmamme puutteita ennen kuin jatkettiin eteen pain. Lahistolta loytyi opaskirjojen mukaan korkeatasoinen maaseutumuseo, jota mentiin viela ihailemaa, jotta voisimme kehua kayneemme kattavasti tutustumassa eri aloihin. Kyseessa oli kieltamatta varsin onnistunut 'nayttely', jossa itse asiassa elettiin eri aikakausien tapaan maata viljellen ja karjaa kasvattaen. Paiva menikin mukavasti eri osastoihin tutustuessa ja Iowan ykkostuotetta, maataloutta ihmetellessa. Illaksi ehdittiin viela Minneapolisiin, jossa hotellin metsastys osoittautui jo toisen kerran hiukan ongelmallisemmaksi. Itsenaisyyspaivan vuoksi (joka siis osui viela viikonlopuksi) lahes kaikki edullisemmat paikat olivat taynna, ja jouduimme ajelemaan pari tuntia ympyraa ennen kuin kohdalle osui sopiva paikka. Illalla pysyteltiin pitkalti hotellihuoneessa lepaillen, silla jaljella oli enaa seuraavan paivan kemut ja uuvuttava loppuetappi takaisin Houghtoniin. Lievaa huolestumista aiheutti lahella pidetty ilotulitus, joka oli sen verran upea, etta pelkasimme erehtyneemme paivasta. Uutisista kuulimme, etta monissa suurkaupungeissa todellakin pidetaan ilotulitukset jo kolmantena heinakuuta. Huh, lahelta piti.
Lauantai koitti lampimana ja miellyttavana. Meilla oli koko paiva aikaa kierrella eri puolilla Minneapolisia, ja laheisen joen rannassa jarjestettiin ilmaista ohjelmaa pitkin paivaa. Yhtyeiden ja pelleohjelmien lisaksi alueella esiintyi jonglooreita ja muita viihdyttajia. Tarjoilukin tuntui pelaavan mainiosti. Koska aikaa oli runsaasti ehdittiin poiketa jopa elokuvissa uutta Batman-elokuvaa ihmettelemassa. Lisaksi laheisesta ostoskeskuksesta loytyi todella mielenkiintoinen museo. Laaketieteen museossa oli laittomia ja sittemmin takavarikoituja hokkuspokkus-laitteita, joita oli vuosisadan vaihteen jalkeen markkinoitu milloin mihinkin tarkoitukseen. Lisaksi museon pitaja osoittautui varsin miellyttavaksi ja asiantuntevaksi tarinankertojaksi. Eri harveleiden kayttotarkoitukset (ja vaarat) tulivat tutuiksi. Uskomattominta oli, etta museo toimi puhtaasti lahjoitusten varassa, eli sisaanpaasy oli ilmainen, ja kukin voi sitten maksaa oman tuntonsa mukaan.
Viimein koitti se odotettu hetki, jolloin raketit ammuttiin, ja olihan siina ihailemista kerrakseen. Heti moisen riemun jalkeen suunnistettiin autolle, kuten muutama tuhat muutakin saman ajatuksen saanutta. Tiet olivat aivan tukossa, ja eteneminen oli olematonta. Tehokkaan kartanluvun ja hillittoman onnen yhdistelmana olimme kuitenkin lahes tyhjalla tiella jo varttituntia myohemmin, ja seuraavaksi pysahdykseksi sovittiin Houghton. Ajoajaksi laskettiin jo testattu 7-8 tuntia, joten aamulla oltaisiin kotosalla. Peuratkin olivat kaiketi juhlimassa, silla niitakaan ei tuntunut hirvittavasti nakyvan, vai lieko ollut jo psykologista helpotusta matkan rasitusten paattymisesta? Tietysti syyna saattaa myos olla se, etta kaikki nukkuivat. Houghtoniin tultiin ehjina, kiitos Juhan, joka ajoi viimeisen pitkan ja rasittavan osuuden. Kello oli n. puoli seitseman sunnuntaiaamuna, kun me loikkasimme suoraan pehkuihin.
Arto Selonen