Tarkoituksemme oli viettaa perheen parissa perjantai-ilta ja lauantai, jonka jalkeen lahtisimme jatkamaan kohti Grand Canyonia. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin vilvoittavin seurauksin. Kun lahdon hetki lauantaina koitti, kuulimme iltauutisista, etta joku vankila-Rambo oli kidnapannut jonkun perheen juuri Grand Canyoniin. Poliisit suorittivat alueella mittavia etsintoja, ja autojonot olivat venyneet yli viiden tunnin pituisiksi. Moinen uutinen ei juuri houkuttanut lahtemaan, varsinkin kun vaihtoehtona oli viela paiva 'poolilla' miellyttavan perheen seurassa. Rambon toimia seurattiin tarkkaan, ja heppu naytti pitavan pilkkanaan paria sataa poliisia. Sunnuntaina puhuttiin jopa puiston sulkemisesta etsintojen helpottamiseksi ja turistien turvaamiseksi. Moiset puheet saivat meihin liiketta, silla emme suinkaan olleet ajaneet useita tuhansia maileja vain nahdaksemme pari postikorttia alueesta. Niin sitten sunnuntai-iltana yhdentoista aikoihin kaantyi Camaron keula jalleen kohti pohjoista. Yolla oli muutenkin mukavampaa, silla paivalammot olivat tasaisen vakaasti +35C .. +40C. Aamuyosta yovyttiin jalleen tuttuun tapaan autossa.
Maanantaiaamu valkeni, ja Grand Canyonin kansallispuistoon saavuttiin yhdeksan aikoihin. Olimme valinneet (Salt Lake Cityn AAA-oppaan avustuksella) vierailukohteeksi nimenomaan etelaisen reunan, joka on muutenkin suositumpi. Paljon pelattyja autojonoja ei kuitenkaan nakynyt, ja poliisit pysayttivat meidat vain kerran. Helikoptereita ja etsintakoneita seka muita partioita sen sijaan nahtiin runsaasti, mutta sehan ei menoa haitannut. Positiivisena piirteena oli tapahtumista se, etta turisteja oli suhteellisen vahan ja saimme ihailla maisemia omassa rauhassa. Rambo oli paatetty ottaa kiinni tavattaessa ja tukistaa sita pikkasen seka vetaa korvasta. Reissun ehdottomana kohokohtana pidetty kanjoni olikin maineensa arvoinen, vaikka sita ei juuri sanoin tai valokuvin voikaan ilmaista. Ottaen huomioon ne aikamaarat, joita olimme eri puistoissa viettaneet, Grand Canyon suorastaan kiirehdittiin lapi parissa tunnissa. Tosin kaikki nakemisen arvoinen tuli nahtya, ja ilmeisesti kaikille jai erittain positiivinen kuva paikasta. (Kanjonin pohjalle menemista ei edes aikataulun tiukkuuden vuoksi harkittu, ja lisaksi se olisi vaatinut kunnon retkeilyvarusteet). Jo puolelta paivin oltiin matkalla kohti Mesa Verden luonnonpuistoa, jossa kuuluisat Pueblo-intiaanien asuinsijat olivat. Matkalla oikaistiin New Mexicon halki, ja illan suussa saavuttiin Mancosin pikkukaupunkiin, josta puistoon oli vajaan puolen tunnin ajomatka. Puistossakin ehdimme poiketa, mutta auringon jo laskiessa jai paikkojen ihaileminen kovin lyhyeksi. Korkeimman vuoren huipulta avautui uhkea nakyma joka puolelle puistoa ja ymparoivaa luontoa. Koska puiston maine oli kohtalaisen suuri, paatettiin jaada Mancosiin yoksi ja tulla tutkimaan intiaanien asumaluolia seuraavana paivana kunnolla.
Kaupungista loytyi heti ensimmaisesta hotellista kunnon sviitti opiskelijaystavalliseen tarjoushintaan, joten emme voineet kieltaytya. Sviitti osoittautui kolmen makuuhuoneen asunnoksi, josta loytyivat kaikki mukavuudet. Onnittelimme itseamme onnistuneesta ratkaisusta ja lepuutimme reporankojamme yon yli. Aamulla sitten suunnistettiin auringon lammossa takaisin puiston alueelle. Intiaanien asumukset sijaitsivat uskomattomien kallionkielekkeiden alla, ja kiipeamista riitti koko paivaksi. Maailman 'ensimmaiset' kerrostalot ja rivitalot tulivat tutuiksi, samalla kun keskipaivan aurinko otti mukavasti hiesta helmeilevaan ihoon. Paivan tutkimus- ja kiertokavelyjen jalkeen olikin aika jatkaa kohti viimeista kolmannesta pitkasta reissusta.
Arto Selonen