Museosta jatkettiin suoraan kaupunkiin, jossa ensimmaisena tavoitteena oli saada uudet kartat ja reittivihkot. Suunnaton onnemme oli jalleen myotainen, silla ruuhkasta huolimatta saimme materiaalin viidessa minuutissa, kun keskimaarainen odotusaika oli n. paiva. Rohkaistuneina siirryimme suoraan keskustan vilinaan, ja kieltamatta vaikutelma oli siloiteltu. Mormonien maailman paamajassa saimme kayda nakoalatasanteella, silla rakennus on kaupungin korkein. Muutenkin kaupunki vaikutti mormonien mekalta, silla vaikka paiva oli torstai, onnistuimme nakemaan yhdet haat juuri paarakennuksen liepeilla. Pian kaupunki oli kierretty, ja kapitolillakin ehdimme vierailla. Matkan paatavoite oli seuraavana vuorossa, joten kaansimme keulan kohti etelaa ja Grand Canyonia.
Hamartyvassa yossa ajelimme Interstate-15 -maantieta pitkin etelaan ja laskeskelimme aikataulua. Toistaiseksi olimme onnistuneet nakemaan suunnattoman paljon upeita maisemia ja kuuluisia nahtavyyksia lahes minimiajassa. Jaljella olisi enaa muutama etappi, ja saattaisimme jopa ehtia takaisin Houghtoniin heinakuun ensimmaisella viikolla, kuten maara oli. Tutkiskellessamme karttoja ja viihdyttaessamme toisiamme hulluuden partaalle (normaalia ajankulua tienpaalla) huomasimme, etta tie vie suoraan Las Vegasiin. Pikainen ajotietokoneen tarkistus (mina & mittarit) paljasti, etta jos jatkaisimme suoraan Vegasiin, oltaisiin perilla aamuyosta Vegasin yoelama on yksi matkailunahtavyys kaikkine valoineen, joten reittisuunnitelman muutos kypsyi hetkessa - Nevadaan. Tie kulki (jalleen!) uskomattomien vuoriketjujen lomassa, mutta yon hamaryys katki suurimman osan maisemista. Koko matkan siihen asti oudoin osuus sattui juuri Nevadan ja Utahin rajalle, jossa oli ilmeisesti menossa melkoiset rakennustyot. Pimeassa meille ei kuitenkaan selvinnyt toiden laajuus, mutta moottoriteita, siltoja ja junaratakin tuntui kulkevan yhdensuuntaisesti useammassa kuin kahdessa tasossa. Olimme aivan mykistyneita Juhan kanssa ja koetimme epatoivon vimmalla selittaa jarkevasti nakemaamme. Pari tusinaa betonikuormuria paljasti projektin luonteen, mutta rakennelmat ja liikennejarjestelyt eivat silti sopineet yhteen sen kanssa mita maailmasta tiesimme. Hammastys hiljensi parkkiintuneet teekkarimatkalaiset.
Aamuyolla kahden aikaan saavuimme Las Vegasiin, Nevadaan. Ensimmaisella kerralla naky oli kylla sen verran huikea, etta suu taisi jaada auki. Koko kaupunki lepasi edessamme aukeavan laakson pohjalla, ja valomeri jatkui lahes taivaan rantaan. Lahemmaksi paastessamme kirjavat valomainokset saivat sanattomaksi koko seurueen. Hiljaisuutta kesti vain hetken, kunnes kaikki alkoivat kehua nakya kilpaa, vasymyksesta huolimatta. Auto vietiin parkkiin laheisen ravintolan takapihalle, ja sitten vaan porukan sekaan katselemaan ja ihmettelemaan. Vaikka paiva olikin normaalien mittapuiden mukaan jo paattynyt, ei Vegasissa oltu kellonaikaa ilmeisesti noteerattu millaan tavalla. Ihmisia oli liikkeella suorastaan hillittomasti ja kaikki tuntuivat olevan siella enemman tai vahemman samasta syysta. Kasinoiden toinen toistaan hurjemmat etupihamainokset houkuttelivat kaikkia rahapussin omaavia sisatiloihin. Kaikenkaikkiaan syntyi vaikutelma, etta nyt on paiva, mutta aurinko ei vain jostain luonnollisesta syysta paista. Parin tunnin kuljeskelu keskikaupungilla ja kasinoilla sai meidat vakuuttuneiksi kaupungin 'vauraudesta', joten paatimme jatkaa matkaa viela kun rahaakin olisi.
Christina oli lukioaikoinaan Nebraskassa vaihto-oppilaana, ja nyt paatimme suunnistaa hanen isantaperheensa luo. Perhe oli muuttanut muutamia vuosia aikaisemmin Phoenixiin, Arizonaan, ja vierailusta oli sovittu aiemmin, vain aikataulu oli auki. Laskelmiemme mukaan olisimme perilla juuri sopivasti viikonlopun kynnyksella, joten aikaa jaisi kaikille hiukan paremmin. Vegasista suunnisteltiin siis kohti itaa ja Arizonan kaktusaavikoita. Hooverin pato ylitettiin yon pimeina tunteina, joten kuuluisa insinoorityon nayte jai nakematta. Myos padolla tuntui olevan rakennustoita kaynnissa, joten tuskin siita olisi paivallakaan paljoa irti saanut. Aamuyosta nukuttiin muutama tunti lepopaikalla, ja sitten jatkettiin. Puolelta paivin perjantaina tultiin Sedonaan, joka on yksi naita upeita maisemapuistoja vuorineen paivineen. Lounaan ja upeiden maisemien jalkeen jatkettiin kohti Phoenixia, jonne saavuttiin iltapaivalla.
Herran jumala, etta osasi olla kuuma. Lamminta oli pikaisten laskemien ja arvioiden jalkeen n. +35C, joten ei voinut viluaan valitella. Koska aikaa oli viela runsaasti ennen perheen tapaamista, mentiin paivaa viettamaan amerikkalaiseen tapaan ostoskeskukseen, jossa tilaa ja kauppoja riitti. Kun viimein tultiin takaisin autolle, oli sisalla melkein yhta kylmaa kuin helvetissa. Ilmastointilaitteiden pikaisen rukkailun jalkeen alkoi olo helpottaa, ja voitiin ruveta etsimaan perheen kotiseutua. Suunnistellessamme kohti esikaupunkialuetta, ilmenivat myos ensimmaiset tekniset ongelmat auton muuten erinomaisessa toiminnassa. Ilmastointilaitteen teho riitti taysilla niukin naukin sisatilan viileana pitamiseen, mutta samalla moottorilammot hiukan nousivat. Tama ei ollut maantiella mikaan ongelma, silla ajoviima riitti jo yli 40mph nopeuksilla pitamaan lammot kurissa. Juuri ennen etsimaamme asumalahiota jouduimme kuitenkin uskomattoman tehokkaaseen iltapaivan liikenneruuhkaan, ja 5 kaistaa autoja pysahtyi kuin seinaan. Madellessamme ruuhkassa eteenpain alkoi moottorin lampotila kohota uhkaavasti. Lopulta viisarin ollessa jo lahes punaisella, oli ilmastointilaite pakko kytkea pois paalta. Pienessa mustassa urheiluautossa alkoi kolmen matkailijan v-kayra nousta uhkaavasti. Moottorin lampotila tuntui noudattavan samaa kehitysta, joten pakon edessa teimme sen, mita piti: lammityslaite taysille. Ulkolampotilan lahennellessa auringon paahteessa ties mita lukemia (> +40C), oli sisalla reilusti sitakin enemman. Eika ruuhka tuntunut helpottavan. Onneksi moottorin lampotila saatiin toimenpiteella kuriin, joten pahin oli siina mielessa ohi. Helvetillisessa loukussa istuminen ei kuitenkaan tuntunut yhta rentouttavalta kuin suomalainen sauna (josta ainakin paasee pois), joten tahyilimme epatoivon vimmalla lahinta liittymaa. Poistumisrampin viimein tullessa kohdalle, lahti suomalaisvaltuuskunta jonosta kylla vahintaan valon nopeudella. Teknisesti ottaen nopea ja tehokas poistuminen oli perusteltua, silla ilmastointilaitteen vuoksi ajoviima oli valttamaton. Ja jos mahdollisesti patoutuneet aggressiot jaivat kumin mukana taakse, niin aina parempi.
Arto Selonen