Aamuyosta kolmen maissa naytti silta, etta perille olisi vain muutaman tunnin ajo, joten pysahdyimme sopivasti kohdalle sattuneelle levahdyspaikalle. Nautittuamme maittavan 'aamupalan', oli aika testata auton yopymismahdollisuudet tositoimissa. Juha lupasi itse huolehtia takapenkin mukavuudesta saatamalla (ja koenukkumalla) sen kuntoon. Hyvin tuntui uni miehelle maistuvankin, olihan ukolla kaikki viltit. Meille jai Christinan kanssa vain kasa vaatteita aamuyon kosteutta vastaan. Ja kylla se kosteus alkoi kuuden maissa purrakin, kun sisalampo oli jo hiipunut pois. Christinan kanssa herasimme huomattavasti helpommin kuin Juha, joka jatkoikin pienen tauon jalkeen viela pari tuntia. Ilmeisesti pienen auton ahdas takapenkki soveltuisi myos ison ihmisen makuuhuoneeksi.
Saavuimme Minneapolisiin aamulla kahdeksan ja yhdeksan valilla, joten aikaa kaupungin kiertelyyn jai runsaasti. Auto parkkeerattiin harskisti aivan Capitolin eteen, silla pyhapaivana siina ei juurikaan autoja ollut. Pikainen tutkimus kartalla ja sitten menoksi. Kaupunkia tuli tutkittua oikein urakalla, ja tiedemuseossakin kaytiin. Kyseessa oli todella hieno paikka, silla teekkariakin kiinnostavia 'hands-on'-kokeiluja riitti runsaasti. Tiedemuseoita oli kuitenkin jo nahty ennestaan, joten matkaa oli jatkettava. Iltapaivalla onnistuimme viela paasemaan opastetulle kierrokselle itse byrokratian pyhimpaan. Ja eikos se oppaana toiminut tytto kohta ollut kyselemassa, etta mista kaukaa sita ollaan. Kertoessamme olevamme Suomesta tytto totesi jotain etta: "Mitta kuullu?" Hui hai, ja johan oli ihmetta. Eiko pienen maan oudolla murteella olisi missaan turvassa? Pitkan ja valaisevan kiertokaynnin jalkeen oli aika jatkaa matkaa.
Seuraava merkittava matkakohde olisi Mt. Rushmore, jonne ne neljan kuuluisan pressan paat on hakattu kallioon. Ajoa kertyisi taas toistakymmenta tuntia, joten ilta ja osa yosta kaytettaisiin puuduttavaan ajoon. Kohta Minneapolisin jalkeen maisemat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, ja valoisan aikaan niita ihailtiinkin oikein urakalla. Maanantaina oltiin tehty matkaa jo hyva tovi, ja Etela-Dakotan maisemat olivat ymparilla. Edetessamme myos maan pinta kohosi ja seutu muuttui vuoristoisemmaksi. Aamulla joskus kuuden-seitseman kieppeissa ohitimme Badlands -kansallispuiston, joka on kuuluisa kuumaisemistaan. Aikaa ei kuitenkaan riittanyt jokaista pikkupuistoa kiertaa, joten jatkoimme suoraan kohti Rushmorea. Eika aikaakaan, kun saavuimme turistikohteiden liepeille. Tama oli helppo huomata, silla joka puolella ymparilla levisi matkailuautojen laaja meri ja leirintaalueet tuntuivat olevan jota kuinkin taynna. Seudulla sijaitsi 'Reptile Gardens' -niminen turistirysa. Sielta loytyikin varsin runsas joukko erilaisia tappavan myrkyllisia kaarmeita ja muita 'morkoja'. Nopeahkon pysahdyksen jalkeen jatkettiin kohti yhta maan suosituimmista matkailukohteista.
Matkan varrelle sattui toinenkin jannittava ilmestys nimeltaan Keystone. Tuo pieni, mutta eloisa kyla oli kaikkien amerikkalaisten turistipyydysten tyypillinen edustaja kaikkine matkamuistomyymaloineen. Tietysti siella piti hiukan hiippailla, jotta mekin paasisimme tuohon matkailuhenkeen paremmin sisaan. Muutamien ostosten jalkeen oltiin jo taas autossa mutkittelemassa vuoriston keskella. Autossa vallitsi vedonlyontihenki siita, kuka havaitsisi kuuluisat larvit ekana. Kun pressat sitten viimein materialisoituivat eteen, taisi voiton vieda Christina historiallisella huomautuksellaan: "Hei, tossahan ne on". Auton parkkeeraus paljasti paikan todellisen suosion; kaikkien osavaltioiden rekisterikilvet taisi tulla nahtya kymmenessa minuutissa. Itse paat oli varsin vaikuttava naky, mutta kun ne oli nahty, niin siina se sitten oli. Ei muuta kuin eteen pain.
Samoille seuduille Mt. Rushmoren kanssa Etela-Dakotassa osuu paljon kiinnostavia kohteita, joten me kiersimme niista muutamia. Intiaaneilla on oma kallioon veistamisprojektinsa (Crazy Horse), joka tuskin valmistuu talla vuosisadalla. Samoilla seuduilla on myos lukuisia luolastoja, joista me vierailimme Jewel Cavesissa. Luolat olivat varsin suuria ja kieltamatta nakemisen arvoisia. Kun on nahnyt yhden, on kuitenkin nahnyt jo aika monta. Lopuksi suunnistimme viela Custerin luonnonpuistoon, jossa oppaiden mukaan olisi ajamisen arvoinen tien patka.
Custerin luonnonpuistosta loytyi 'kuuluisa' Needles Highway, joka oli erittain kapea ja mutkainen tie korkealla rapautuneen vuoriston seassa. Tien varrelta loytyi ahtaita tunneleita, joihin ei linja-autolla olisi ollut asiaa, seka huimaavan upeita nakoaloja. Henkeasalpaavan (maisemien lisaksi hirvitti oman hengen pitimiksi) pikataipaleen jalkeen oli aika suunnistella kohti jonkinlaista sivistysta tavoitteena yopyminen sisatiloissa. Bensaakaan ei ollut enaa kovin runsaasti. Juhan sompaillessa Camaroa mutkaisilla teilla me Christinan kanssa luimme karttaa ja ihailimme maisemia. Tarkoitus oli ajella suorinta tieta pohjoiseen, josta loytyisi niin bensaa kuin majatalokin vasyneille. Mika lie ollut, mutta jotenkin siina meni ne tiet sekaisin, ja lopulta ei ollut oikein kenellakaan hajua siita missa oltiin. Tosin kompassi naytti suurin piirtein oikeaan suuntaan, mutta varmuutta ei ollut. Ja sita bensaa ois pitanyt jo kohta saada. Christinan kanssa hoimme Juhalle, etta kylla sielta kohta tulee se ja se risteys, mutta kieltamatta sen viipyminen kylla hermostutti pikkasen. Vaan tulihan se, ja nain olimme taas kartalla. Vaikka oli siita viela melkoinen taival sivistyksen pariin. Suureksi hammastykseksemme tie seuraili uskomattoman upean solan pohjaa, ja ymparilla nousivat kiviseinat molemmin puolin. Laskevassa auringossa ihailimme vuorotellen maisemia ja bensamittaria. Juha lohdutti kertomalla, etta kaasua ei ole tarvinnut painaa aikoihin, silla tie viettaa alaspain. Lahes tyhjakaynnilla laskettelimme kilometri toisensa peraan hiljaista solaa, kunnes viimein vuoret jaivat taakse ja edessa aukesi se pieni kyla (Belle Fourche), johon olimme tahdanneet. Lepo ja tankkaus olivat paikallaan, ei kuitenkaan ehka tassa jarjestyksessa.
Aamulla jatkettiin kohti Yellowstonen kansallispuistoa. Lahestyessamme pikkuhiljaa tuota suurta puistoa alkoivat taivaan rannassa haamottaa myos Kalliovuoret. Naky oli upea, vaikka vuorimaisemia olikin jo ehditty matkalla useaan otteeseen ihailemaan. Korkealla, viileassa ilmassa oli kuitenkin miellyttava matkustaa auringon heijastuessa lumihuipuista. Lounasta nautittiin huimaavan suuren kanjonin rinteella, josta jatkettiin taas uusin voimin eteen pain. Tayden paivataipaleen jalkeen saavuttiin Yellowstoneen illalla, ja saimme kuulla, etta koko puiston majoitusalueet ovat taynna. Meidan olisi siis etsittava yopymispaikka alueen ulkopuolelta. Lahimmat jarkevat hotellit loytyisivat puiston pohjoispuolelta, Montanasta. Niinpa ajelimme puiston halki kohti Gardineria, ja ihailimme jo ennakkoon seuraavan paivan retkikohteita. Gardinerista loytyikin pieni murju, jonka hintakaan ei paata huimannut. Aamulla oltiin jo aikaisin liikkeella, jotta meilta ei jaisi mailiakaan ihailematta.
Kierrettyamme muutaman kuuman lahteen totesimme, etta moinen rikin katku ei ole ainakaan ruokahalua herattava, joten lahteet jatettiin muiden ihailtaviksi. Sen sijaan puistosta loytyva upea vesiputous sai jakamattomat ihailumme. Kuin sanattomasta sopimuksesta aurinko tuntui ilmaantuvan pilvien takaa aina pysahtyessamme maisemia hammastelemaan. Kun lahes koko puisto oli kierretty, ja puhveleitakin nahty riittamiin muutamaksi vuosisadaksi, oli nakematta enaa se 'vanha uskollinen'. Saapuessamme geysirin liepeille, jai aikaa ennen seuraavaa purkausta, joten jalleen saimme kierrella turistipyydyksia. Aikataulun mukaisesti vesipatsas sitten nousi taivaalle, ja me paasimme jatkamaan kohti etelaa.
Yellowstonen kansallispuiston etelapuolelta loytyy toinen postikorttinahtavyys: Grand Teton kansallispuisto. Yhdet Kalliovuorten korkeimmista huipuista ovat sievasti jonossa, joten autolla ajaessa voi upeaa nakymaa ihailla varsin pitkaan. Tetoneilla teimme myos ainoan kerran tuttavuutta poliisin kanssa, ja hilkulla oli, ettei sakkoja saatu. Meika oli ratissa, kun lahdettiin eraalta levahdyspaikalta, ja pitihan se auto saada vauhtiin. Kuinka ollakaan, niin juuri parhaan kiihdytyksen loppuvaiheessa tuli jeparit vastaan, ja peraanhan ne lahti. Wattu! Pennsylvaniassa olin nahnyt sakkotaulukoita ylinopeudesta, ja ne noussevat herkasti yli $100. Ja olihan meillakin vauhtia. Poliisi alkoi tentata tiesinko nopeusrajoituksen (45mph), ja myonsin tietavani. Seuraavaksi seta alkoi arvuutella mun nopeutta. Vaitin, etta ehkapa ajelin sellasta reilua viittakymppia, mutta tutkan mukaan sita oli 58mph! Voi rahma, varkulla kolisee, aateltiin kimpassa, kun heppu lahti tarkistamaan mun ajokorttia. Takasin tullessaan se sanoi jotain, mutta oltiin niin hammastyneita, etta piti oikein kysya mita se tokaisi. Poliisi pyysi anteeksi, etta tarkistus oli kestanyt niin kauan! Me annoimme pohjoismaalaisella jouhevuudella miehelle moisen inhimillisyyden anteeksi, ja jatkoimme matkaa. Tilanteen ironiaa oli se, etta kyseessa oli varmasti yksi niista todella harvoista kerroista, kun me ylipaataan ajoimme yli nopeusrajoitusten (vaikka se onkin yleinen kaytanto). Tama lainkuuliaisuus johtui lahinna siita, etta auton matalin polttoaineenkulutus saatiin n. 60mph ajettaessa, nopeusrajoitusten ollessa yleensa 65.
Grand Tetoneilta suunnistettiin kohti Salt Lake Citya, josta olisi hommattava lisaa karttoja ja muuta materiaalia. Matka oli nimittain jaettu etappeihin, joten nain voisimme hiukan vapaammin suunnitella reittia, eika kaikki materiaali olisi yhta aikaa sotkemassa auton loistavaa (hah hah) sisajarjestysta. Oikaisimme lievasti Idahon osavaltion lapi, jonka jalkeen tie alkoi taas kulkea keskella melkoista vuoristoa. Tiemerkintojen puutteellisuuden vuoksi olimme jalleen hiukan hermona siita, loytyisiko etsimamme kaupunki vai ei. Ja kuin tilauksesta myos bensa alkoi kayda vahiin. Tajuttoman vuorijonon ja useiden solien jalkeen eteemme levisi kuitenkin laaksossa sijaitsevan Loganin valot.
Arto Selonen