Pari paivaa konferenssin jalkeen olin viimein saanut asiat jarjestellyiksi. Uolevi muuttaisi kamppaani, ja maksaisi seuraavan kuun vuokran (ja mahdolliset muut laskut). Itse kerasin kaikki mahdolliset kartat ja paperit, joista suinkin saattaisi olla hyotya matkan yksityiskohtien hiomisessa. Ja sitten vaan matkaan, vaihteeksi omalla autolla. Talvellahan olin paattanyt, etta sinne en ainakaan lentaen enaa koskaan yrita.
Paikallisen autoliiton palveluihin kuuluu myos ajoreitin suunnittelu. Homma toimii siten, etta toimistossa heille kerrotaan, mista minne tahtoo menna, ja sielta saa sitten kaiken reittiin liittyvan infon, kuten kartat, oppaat ja erityisen ajokartan. Ajokartassa on pienille karttalehdille piirretty koko ajoreitti ja merkattu isoimmat tietyot, jne. Varsinkin yksin ajaessa on tuosta pikku lehtiosta melkoinen apu. Lauantai-aamuna jo ennen kahdeksaa kaansin keulan (tankki taynna) kohti etelaa! Ensin tama hiukan hammastytti, olihan Houghton niin pohjoisessa kuin vain voi. Pikainen kartan tutkiminen kuitenkin paljasti, etta nopein reitti todella kulkee etelassa Baltimoren kautta suuria moottoriteita seuraillen. Aamupaivalla matka taittui rattoisasti, silla tiet olivat lahes tyhjia, ja ilma erinomainen. Baltimoren jalkeen suunta kaantyi luoteeseen, jossa seuraava etappi oli Pittsburgh. Matka eteni tasaista 60 mph, ja bensaa tankattiin aina reilun parin sadan mailin, eli vajaan neljan tunnin valein. Puolelta paivin tuli nautittua myos pikaruokalounas, ja sitten taas baanalle. Lahella Pittsburghia reitti siirtyi kuuluisalle Pennsylvania Turnpikelle, joka on lajinsa ensimmainen USA:ssa. Isot tietullit tuntuivat jarjettomilta, silla tie ei ollut kovinkaan kehuttavassa kunnossa.
Illalla 5-6 kieppeissa ohitin liittymat Detroitiin, ja suunta kaantyi kohti pohjoista. Samalla tieliikenne alkoi hiljentya ja tietkin kapenivat. Pari tuntia Detroitista pohjoiseen tie viimein muuttui tutuksi jakamattomaksi maantieksi, eli vastaantulevan liikenteen erotti vain keskiviiva. Taisi olla eka kerta talla mantereella, kun moisella tiella joutui ajelemaan. Kahdeksan jalkeen illalla alkoi myos ilta koittaa ja taivas hamartya. Suunnittelin ajelevani lahelle Traverse Citya, jossa oli talvella kayty koneella tankkaamassa. Olisihan se tavallaan ironista, etta paivassa paasisin autolla lahemmaksi kuin edellisella kerralla lentokoneella. Juha oli kovasti varoitellut alueella liikkuvista peuroista, jotka tuppaavat hyppimaan tielle ihan tosta vaan. Peuroja olisi kuulema todella paljon. Toistaiseksi olin kuitenkin nahnyt vain muutaman kuolleen raadon, ja nekin huomattavasti etelampana. Nyt naytti silta, etta en ehka ehtisi iltakymmeneksi aivan niin pohjoiseen. (Olin laskeskellut, etta jos matka etenisi hyvin, voisin jopa yrittaa perille kertarykaisylla.)
Hamaran laskeutuessa heitin pitkat paalle, ja laskettelin menemaan varsin rauhallista tahtia, Juhan muistutukset mielessani. Peuroja ei kuitenkaan vaan nakynyt, tiukoista tahyilyista huolimatta. En tiennyt pitaisiko turhautua, vai olla onnellinen. Kun sitten koetin vaihtaa pitkia pois (vastaantulevan auton vuoksi), niin eihan ne mita vaihtunu! Koko kytkin tuntui aivan lepsulta, eika minkaanlaista tuntumaa ollut. Voi perkele, pitiks sen just nyt illalla levita! Oli hiukan hankalaa yrittaa ajella, kun pitkilta lyhyille piti aina vaihtaa ajovalot parkkeihin; tuli hiukan pimeeta. Ei siis auttanut muu kuin ruveta tutkiskelemaan lahiseudun majoitustilannetta ja odotella paivanvaloa. Onneksi kohdalle sattui sopivasti pieni kyla, jonka liepeilla tuli pyorittya kuin eksynyt rallikuski Jyvaskylan suurajoissa. Lopulta kohdalle sattui sopiva 'majatalo', eika hintakaan hirveasti rasittanut. Siispa auto parkkiin, ja ukko yopuulle.
Aamulla seitseman jalkeen ylos, ja tutkimaan valokytkinta. Eihan siina paalle pain mitaan nakynyt, eika sita oikein raaskinut ruveta aukikaan repimaan. No, paivalla ei valoja tarvittaisi, joten kunhan perille paasee, niin sielta kylla ammattimieskin loytyisi. Paiva meni mukavasti pohjoiseen pain ajellessa, silla matkaa ei nayttanyt olevan paljoakaan jaljella, ja maisemat olivat nakemisen arvoisia. Iltapaivalla puoli kolmen aikoihin tulivat vastaan tutut maamerkit, ja Houghton putkahti mutkan takaa esiin. Juhalta olin saanut melkoiset ajo-ohjeet uuden asunnon loytamiseksi (Juha oli muuttanut), mutta niista ei kylla ilman tulkkia meinannut tolkkua saada. Lyhykaisyydessaan "siita mutkasta vasempaan, ja heti taas vasempaan. Sitten on taloja joka puolella, parit mutkat, josta kaannyt oikeelle ylos makeen. Siina on taas monta mutkaa ja taloja, josta kaannyt...taloja...mutkia...makia...taloja... kylla sa loydat". Lienenko sitten meedio, vai olivatko ohjeet kuitenkin riittavat, silla talo todella loytyi. Tietenkaan ukko ei voinut olla kotosalla, joten ajattelin lahtea kaupungille pyoriskelemaan.
Taas ne mutkat ja talot, josta sitten suoraan paakadun jatkeelle. Ajaessani yliopiston parkkipaikkojen ohi, naytti tutunnakoinen Trans Am olevan siina parkissa. Ei kun ympari, ja tutkimaan oisko se Juhan ikioma. En kerinnyt kunnolla ruutuun parkkiin, kun Juha jo jostain siihen tupsahtikin. Haa, eipa tarvinnut koko paivaa kulmilla pyoria tayteen pakatun auton kanssa. Vaikka ei Houghton kuulema kovin koyha ole, joten varkaita ei hirveasti varota.
Alkuviikko meni taas tuttuja moikkaillessa ja matkaa suunnitellessa. Myos valokytkin saatiin tilapaisesti korjattua. Christina olisi tarkoitus noutaa Chicagon kentalta torstaina, ja siina sitten katsastella kaupunkia. Sielta tultaisi viela takaisin pariksi paivaksi lepaamaan, ja sitten reissuun. Matkan runko alkoi hahmottua, ja Juhan aikataulu rajoitti liiat intoilut. Houghtonista ei AAA:n (autoliitto) toimistoa oikein loytynyt, joten materiaalia olisi hommattava Milwaukeesta. Juhan auto piti myos sen verran huolestuttavaa metelia, etta katsoimme viisaimmaksi ottaa mun auton reissuun. Niinpa autotestit suoritettiin 'joogaamalla' takapenkilla vuoronperaan ja suunnittelemalla erinaisia parannuksia matkustusmukavuuteen. Pilottimatkaksi otettiin Chicagon reissu.
Chicagoon lahdettiin torstain vastaisena yona, jotta perille ehdittaisiin ajoissa. Matka-ajaksi laskettiin n. 10 tuntia, ja kone tulisi kentalle joskus kuuden kieppeissa. Sita ennen meidan olisi Juhan kanssa ehdittava varaamaan hotellihuoneet, ja tutustuttava katukuvaan. Perille piti siis ehtia ajoissa. Heti alkumatkasta tulivat ne Juhan varottamat peurat sitten tuttuakin tutummiksi. Niita riitti tien vierella ihan vilisemalla, ja silmia kirvelsi. Yhteenkaan ei osuttu, ja aamun valjettua matka taittui helpommin. Juha ajeli suurimman osan matkasta, koska siita niin tykkasi, ja tulihan siina samalla parempi tuntuma autoon. Milwaukeessa piti sitten loytaa varsin hatarilla lahtotiedoilla se autoliiton toimisto, etta saataisiin kunnon kartat Chicagoon, ja matkan ensimmaiselle suunnitellulle etapille. Meikan kartanlukutaito yhdistettyna Juhan suhaamiseen ("oho, nyt pitikin menna jo tosta", "auughh...ai sa kerkesitkin") tuotti tulosta, ja heti kohta oltiin parkissa. Toimistosta saatiin jyhkea paketti tavaraa, etta jos niilla eksyttais, niin johan ois. Viela ennen jatkamista haettiin MacDonaldsilta upeet Batman-mukit hampurilaisten kera. Chicagoon tultiin hiukan puolen paivan jalkeen, ja lahestyminen olikin melkoista kaahausta. Juha totesi ykskantaan, etta paras tekniikka on ajaa hiukan kovempaa kuin kaikki muut, niin ei jaa jalkoihin. Muut olivat ilmeisesti tehneet saman havainnon, silla vauhdista ei tingitty. Tietoiden takia kaistat olivat vielapa huomattavasti kapeampia, ja betonisia porsaita oli valilla molemmilla puolilla. Ei siina joutanut jarruttelemaan.
Milwaukeesta saatujen oppaiden ansiosta loysimme todella edullisen hotellin kohtalaisen lahelta lentokenttaa. Voisi sanoa, etta jasenmaksu maksoi itsensa takaisin pelkastaan tuon yhden hotellin hintasaastoilla, silla muut olivat yli $20 kalliimpia/henkilo. Kun olimme majoittuneet huoneisiin, niin suoritimme viela pikaisen paikalliskierroksen kyseisella esikaupunkialueella. Sitten olikin jo aika suunnistaa kohti lentokenttaa, jotta aikaa jaisi siella pohjapiirroksiin perehtymiseen. Aika olikin tarpeen, silla lentokentta osoittautui sellaiseksi sokkeloksi, josta ei meinannut itseaan loytaa. Lopulta parin tunnin etsiskelyn ja karttojen tutkimisen jalkeen oli pakko tunnustaa tappio ja kysya neuvoja. Eika aikaakaan (puoli tuntia) kun olimme oikeassa terminaalissa odottelemassa.
Christina tuli suurin piirtein odotettuna aikana, ja alkoi kaanteinen toimenpide, eli auton etsiminen. Raskaiden matkatavaroiden kanssa suunnisteltiin jalleen ympari kenttaa, ja hirmuisen hakemisen jalkeen tulostakin syntyi. Viimeisena rastina oli viela kentalta pois loytaminen, silla liikennejarjestelyt olivat talla valin muuttuneet todella sekaviksi. Hotellille kuitenkin selvittiin, ja loppuilta lepailtiin seuraavaa paivaa varten.
Aamulla hurautettiin sitten paakallon paikalle, eli sydankeskustaan. Taivas oli varsin pilvinen ja harmaa, joten Sears-tornin nakoalatasanteelle emme edes yrittaneet. Rantatieta sen sijaan ajeltiin nakymia ihaillen edes takaisin, ja taisimmepa eksya jopa kunnon slummeihinkin. Pari paivaa aikaisemmin oli alueella riehunut kunnon ukkosmyrsky, joten puita retkotti valilla pitkin katuja. Koska aikaa oli, paatimme vierailla paikallisessa tiedemuseossa ja tutkailla myos Chicagon yliopiston kampusta. Museo oli kylla kiehtova, mutta kuten kaikki suuret museot, siella olisi helposti vierahtanyt koko paiva. Kampus oli todella upea, olihan kyseessa yksi arvostetuimmista yksityisista yliopistoista USA:ssa. Myos Saarisen kadenjalkia etsiskeltiin, ja Frank Lloyd Wrightin Robie-talo tuli nahtya. Sitten keula kohti kotia ja parin paivan lepoa.
Houghtoniin saavuttiin perjantaiyona. Lauantaina nukuttiin reippaasti, ja sitten aloitettiin matkan varsinainen suunnittelu. Reitin suurinpiirtein selvittya suoritettiin tarkeimmat ostokset ja auton pakkaus. Autoon kertyi kaikenlaista tarpeellista, kuten kylmalaukku ja useampia kasseja vaatteita. Takapenkille askarreltiin melkoinen linnunpesa makuupussista, muutamasta huovasta ja useista tyynyista. Etupenkkilaisille oli viela kaksi pienta tyynya niskatuiksi. Kartat, matkaoppaat, evasta, paljon juomaa, tyokaluja, ja herra ties mita pakattiin sunnuntain aikana autoon. Lopulta kaikki oli valmista suureen seikkailuun.
Arto Selonen