Lento lahti kuitenkin ajallaan ja naytti silta, etta onnistuisimme livahtamaan perille asti. 100 mailia ennen Hancockia lentaja kuitenkin kuulutti, etta yrittaisimme suoraan Marquetteen, joka on n. 100 mailia lanteen alkuperaisesta tavoitteestamme. Marquetten kentalle yritimme laskeutua kolme kertaa, mutta aina lentaja perui aikeensa muutaman kymmenen metrin korkeudella kiitoradan pinnasta. Arghh! Siispa uusi tavoitteemme olisi Traverse City Michigan-jarven ITApuolella (Minneapolishan on varsin kaukana jarven LANSIpuolella). Parin tunnin ylimaaraisen lentelyn jalkeen laskeuduimme Traverse Cityyn huikeassa lumimyrskyssa. Lentoyhtion edustajan mukaan matkustajien paras valinta olisi lentaa koneen mukana Detroitiin, josta sitten jatkopaikat katsottaisiin. Sinne siis.
Lahestyessamme Detroitia saimme tietaa, etta siella on kaytossa vain yksi kiitorata, ja laskeutumis- ja nousujonot ovat melkoiset. Niinpa saimmekin lennella Detroitin ylapuolella suurin piirtein kaksi tuntia, kunnes paasimme viimein laskeutumaan. Myohemmin kuulimme, etta kaytannossa koneet saivat laskeutumisluvan siina vaiheessa, kun koneen polttoaine kavi vahiin! Lisaa yllatyksia oli edessa. Keskustellessamme lentoyhtion edustajan kanssa, kavi ilmi, etta koska kyseessa on yhtiosta riippumaton este (saa), niin he eivat ole velvollisia korvaamaan esim. majoitusta. Matkavakuutukseni olisi moisen kylla korvannut, mutta mikali olisin halunnut johonkin hotelliin, niin youni olisi jaanyt ehka neljaan tuntiin. Niinpa keskityin saamaan uudet liput mahdollisimman pian.
Jonottaessamme lippuluukulle, edessani seisova vanha rouva kyseli, etta mistas sita ollaan. Mina siihen, etta Suomestapa hyvinkin, jolloin yli 90-vuotias mummeli alkoi haastella vanhahtavalla pohjalaismurteella! Tati kertoili, kuinka Hancock- Houghton -alueen lumimyrskyt voivat kestaa jopa viikon! Moinen "optimismi" ei juurikaan mielialaani parantanut, ja lisaa seurasi. Koska samaan suuntaan oli menossa varsin useita ihmisia, ensimmainen seuraavan paivan lento tayttyi hetkessa. Sain kuitenkin toisen lentoyhtion lennon Marquetteen, joka olisi lahin vaihtoehto. Lento olisi vielapa sopivasti heti puoli seitsemalta aamulla.
Onnistuin myos viimein saamaan Juhan puhelimitse kiinni ja kuulin etta Houghtonissa on aivan mieleton lumimyrsky. Juha kehotti minua pysymaan aloillani kunnes tilanne siella rauhoittuisi. Paatin kuitenkin koettaa selvita ilmateitse niin lahelle kuin suinkin, juuttumatta kuitenkaan mihinkaan tuppukylaan (mitapa mina tiesin). Yon vietin Detroit Metropolitanin kansainvalisella lentokentalla, joka ennakko-odotusten vastaisesti osoittautui suurinpiirtein yhta hiljaiseksi kuin kuuluisa Pieksamaen rautatieasema aamuyolla.
Aamulla suunnistelin sitten lentoyhtion tiskille kyselemaan, etta onko lento viela voimassa vai onko sekin saaolosuhteiden vuoksi ehka peruttu. Minulle vakuutettiin, etta kylla perille lennettaisiin ja vielapa ajallaan (no mitapa he tiesivat). Jotta koko matka olisi taydellinen, niin tama lento kulki puolestaan Chicagon kautta, jossa oli koneen vaihto. Chicagoon tultiin tietysti myohassa, ja saimme juosta halki lahes koko kentan kuullaksemme perilla, etta uusi lento myohastyy ehka tunnilla teknisten vaikeuksien vuoksi! Hoh hoijaa.
Lopulta kone kuitenkin saatiin ja paastiin ilmaan. Green Bayssa suoritettiin viela yksi (!) valilasku ennen kuin suunnistettiin kohti Marquettea. Matkassa oli myos yksi mies, joka oli lahtenyt torstaina Dallasista, Teksasista viettamaan pitkaa viikonloppuaan kotiin. Nyt oli jo lauantai-iltapaiva, ja miehen piti olla maanantai-iltana takaisin Teksasissa! Kun kone viimein laskeutui Marquetten kentalle erinomaisen kauniissa talvisaassa, koko matkustamo puhkesi aplodeihin ja riemunkiljahduksiin. Eika siina minunkaan mielestani ollut mitaan ihmeellista, kummasti pisti hymyilemaan.
Saa oli aivan mielettoman upea, joten soitin pojille Houghtoniin, etta oiskohan mahdollista tulla noutamaan meikaa taalta 100 mailin paasta. Pojat kertoivat, etta siella on vielakin niin paha myrsky, ettei taida olla juurikaan ulos asiaa. Koetimme sitten selvitella, josko jokin bussiyhtio viela ajaisi kyseista valia, mutta tietysti kaikki olivat sulkeneet toimistonsa viikonlopuksi. Lopputuloksena Juha ja Markus uhrautuivat hakemaan minut kentalta, jottei tarvitsisi sinne jaada enaa kakkimaan. Tullessaan kentalle hemmot hammastelivat kilpaa, miten voi olla niin hyva ilma noin lahella. Ajellessamme kohti Houghtonia saa muuttui varsin nopeasti suorastaan helvetilliseksi lumimyrskyksi, eika tiesta ollut aina oikein tietoa, vaan kaipa se alla oli. Perille selvittiin illalla joskus kymmenen-yhdentoista kieppeissa. Olin lahtenyt Newarkista perjantaiaamuna yhdeksalta ja olin odottanut olevani perilla samana iltana viidelta! (kuva)
Arto Selonen